Korkeella on hyvä olla

Laskettelu on aika kivaa, tiiättekös. Suksi luistaa ja kelit hellii. Eilen paineltiin samaa matkaa porukalla mäkeen. Noustiin yhessä Gontsalla ylös, mut sit Rale ja Gabi lähti temppuilemaan omille teilleen ja mä lähin ettimään väljempiä rinteitä. Jännää et täällä on osittain tosi paljon porukkaa, mut sit taas joissain rinteissä ei melkein ketään. Mä oon löytäny omat lempparini koillisrinteistä. Ne on pitkiä ja sopivan jyrkkiä. Eikä siellä oo jostain syystä ihan kauheesti lössiä. Niitä on ollu kiva laskee. Se vauhdin hurma on jotain niin siistiä. En mä ees mikään superi hurjapää varmaan oo, mut tykkään siitä että on ainakin sellanen fiilis et menis lujaa. :D Mun on kyl pakko hankkia omat laskukamat ens kaudelle. Tai onhan mulla periaatteessa ihan hyvät kamat himassa, mut ne ei vaan oikein ole enää tätä päivää. Tarvis vähän päivittää.

Parin päivän rinteitten tutkiskelu vei voimia sen verran et päätin tänää skippaa laskettelun kokonaan. Tai olisin mä salee jaksanu, mut päätin vaa et haluun tehä muutakin. Jäbät kyllä lähti taas rinteeseen rymyämään. Yhtämatkaa lähettiin Könkäältä Leville.

Mä nappasin kämpiltä lainaan lumikengät ja lähin haikkailee ittekseni. Lähin huiputtaa Kätkätuntia. Se on ihan Levitunturin lähellä. Kätkätunturi on ihan skidisti matalampi ku Levi. Alkumatkasta oli jonkin verran muitakin siellä pyörimässä, mut suurimman osan ajasta pääsin kulkee ihan omassa yksinäisyydessä ilman et näin ketään. Oli aika siisti fiilis päästä huipulle kun sielläki sai olla ihan ittekseen. Aurinkokin tuli just soppelisti näyttäytymään. Huipulla vedin paksumman takin niskaan ja kaivoin repusta termarin. Jäin hetkeks ylös istuskelee jonkun lumikökkäreen suojaan tuulelta ja kattelee maisemia. Tunturissa on ihmisen hyvä olla. Mitä korkeemmalla, sen paremmalta se tuntuu.

Mä olin vähän huonosti varustautunu eväiden kannalta tähän haikkiin. En mä oikein ollu kattonu et kuinka pitkä matka huipulle tulee, kun en mä ees ollu varma koko reitistä. Mulla oli mukana vaan termarillinen vihreetä teetä ja yks banaani. Ups. Yleensä mä oon sellanen et huolehdin kunnolla eväistä, koska mulla on aina nälkä. Ihme ja kumma, ei nälkä ees tuntunu mitenkään pahalta koko reissulla, mut kun pääsin takas kylille, olin kyllä aivan poikki. Reilu kymmenen kilsaa oli tullu talsittuu tunturissa. Ihan järkky nälkä kun pääsin perille. Suorinta tietä Pannukakkutaloon... Oulun Pannaritalo on tullu tutuks useesti pohjoiseen ajettaessa (tai takasin) ja nyt huomasin et täälläkin on. Eihän tällänen lettumonsteri pysty sellasta vastustaa. Lähti koko touhu vielä ihan lapasesta. Aattelin et maistan kerrankin suolaisen pannukakun. Otin pienen pannarin savuporolla, pekonilla ja aurajuustolla. Talvihaikkailu vei mehut sen verran hyvin et jäi vielä nälkä. Tilasin toisenkin. Tällä kertaa lempparin eli makeen pannarin mustikoilla ja valkosuklaalla. Heheh, pannariöverit. Mut eipä tullu edes ähkyä. Tarpeeseen meni siis.

Tää päivä oli kyllä kiva. Oli siistii olla yksikseen siel tunturissa. Kun on rinteessa, ajatukset on vaan siinä tekemisessä, mut kun haikkailee, pystyy kelailee kaikkee muutakin. Myös se on omalla tavallaan kivaa olla sellasessa omassa kuplassa ja pohtia ties mitä. Musta on myös siistii aina päästä johonkin korkeelle. En tiiä mikä siinä on, mut oon aina tykänny kattella maisemia korkeelta. Oli se sit luonto tunturien tai vuorien huipulta, kaupunkin valot pilvenpiirtäjästä tai maisemat lentokoneesta. Siinä on vaan jotain niin siistiä. Korkeella on hyvä olla.