Nyt on tämäkin saakelin sirkus saatu pakettiin. Ja vielä ihan hyvällä menestyksellä lopulta. Korona pakotti laittaa järjestelyt häiden osalta uusiksi keväällä. Vihille mentiin melkein suunnitellussa aikataulussa (postaus keväältä), mut isompi juhla siirty myöhemmäksi. Siirrettiin juhlat tarpeeks kauas, eli marraskuulle. Eipä sillon voinu yhtään tietää, et mikä meno syksyllä taas alkoi. Vielä loppukesälle oltiin ihan rauhallisin mielin koko hommasta, mut sit pidemmälle syksyy mentäessä alkoi uusi stressi kummallakin. Onko juhlien järjestäminen mahdollista, tai onko siinä oikeesti yhtään mitään järkee tälläsenä aikana. Hanskat meinas lentää tiskiin muutamaan otteeseen, kun stressaaminen tälläsen "turhan" takia tuntu niin tyhmältä. Häät ei siis todellakaan oo turha juttu, mut oltiin menty jo naimisiin ja enää olis "vaan" juhlat. Ollaan oltu koronan ja siihen liittyvien ohjeistuksien kanssa suhteellisen tarkkoja, joten sekin mietitytti et vesittyykö kaikki efortti jos lähetään juhlimaan ison porukan voimin.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ohi aiheen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ohi aiheen. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 20. joulukuuta 2020
P & H - Hääjuhlat
Siirtämisrumbaan ei enää uudestaan jaksettu lähtee, joten järjestämisen rinnalla toinen vaihtis oli peruu juhlat ja olla pitämättä kokonaan. Lopulta yleisön kannustuksista rohkaistuneena päätettiin pitää kemut. Stressi koronasta ja siihen liittyvistä järjestelyistä kesti ihan viimeiseen asti, mutta itse hääjuhlapäivänä kaikki meni hyvin. Stressi oli poissa kun tiedettiin, et oltiin parhaamme tehty sen eteen että kaikki onnistuu turvallisesti, mut myös rennolla meiningillä. Saatiin hyvää palautetta informaatiosta ennen juhlia. Osa kutsutuista jäi arvatenkin pois. Se oli meille täysin ok. Ohjeistettiin jengiä niin, et jos on vähänkään epävarma olo, että uskaltaako tulla niin sit vaan meille suoraan siitä viestiä. Alleviivattiin myös sitä, et jos on vähänkään kipee olo, niin sillon kans jättää tulematta. Vaikka ilmotus tuliskin ihan viimemetreillä. Kevään suunnitelmissa meitä piti olla yhteensä 68 henkee, mut lopulta juhliin osallistui vähän päälle 40. Se oli oikeestaan aika passeli määrä porukkaa! Tottakai jos tilanne olis ollu toinen, oltais mielellämme haluttu nähdä kaikkia niitä reilua kuuttakymmentä tärkeetä tyyppiä, mut tähän hätään tää oli oikein jees. Jokainen paikalle tullut ja myös hengessä muuten mukana olleet tyypit on meille tärkeitä.
Meidän kemut oli Myllysalissa. Se on karun kaunis, yksinkertainen vanha tila Suomenlinnassa. Hääpaikkaa etsiessä se oli heti kummankin mieleen. Meillä ei ollut paljon mitään koristeita. Ei kumpikaan tykätä ylimääräisestä krääsästä, askartelusta tai isojen kamamäärien roudailusta, joten ihanaa että Myllysali on itessään jo niin nätti. Juhlat meillä oli rennot. Ei kauheesti mitään ohjelmaa, vaan rentoa oleilua ja juttelua. Meillä oli yks tietovisa, puheita ja tanssi. Siinä kaikki virallinen. Ruokapuolen hoiti Hodarifillari. Haluttiin juhliin tarjoiluksi jotain mikä näyttää meiltä ja sopii pieneen budjettiin. Ei ollu varaa järjestää hienoa istuvaa illallista, eikä se toisaalta olis ollu edes meijän tyyliäkään. Hodarifillari oli ihan mahti ratkaisu, josta kaikki diggas. Myllysaliin saa hankkia ruuat ja juomat itse. Se oli meille tärkee kriteeri tilaa ettiessä. Juomat haettiin Tallinnasta just ennen koronasulkua. Alkushamppanjat Hene toi Pariisista, sillon kun duuneja oli vielä normaalisti. Astiat vuokrattiin Jubileesta.
Kiva oli kattoa miten jengi nautti olostaan. Saatiin kiitosta siitä, että uskallettiin järjestää juhlat. Moni koki sen tosi hyvänä ja iloisena piristyksenä harmaaseen syksyyn ja koko tähän vallitsevaan tilanteeseen. Niin myös me. Onneks järjestettiin sillon ku järjestettiin. Tilanne meni taas niin huonoks, et enää ei kyl millään olis kannattanu/kehdannu. Jännäily ei kyllä loppunu ihan heti juhlien jälkeen. Toivottiin et kaikki on terveitä vielä kemujen jälkeenkin. Niin onneksi kävi. Ei jälkipyykkiä. Juhlat meni hyvin ja niin myös niiden jälkeinen aika.
On mulla kyllä mahti ukko. Oli kiva kuulla miten ihmiset meistä puhu juhlissa. Sanottiin et meijän suhde on tasavertainen ja tasapainoinen. Me pystytään ihan täysii allekirjottaa se. Juteltiin myös muutaman tyypin kanssa siitä kuinka hyvää me ollaan toisillemme tehty. Vaikka se kuulostaa tosi kliseiseltä ni tuotiin toisillemme joku maaginen puuttuva palanen, joka teki meistä entistä parempia yksilöinä. Sekin kuulemma näkyy ulospäin. Me ollaan aika vahvoja tyyppejä molemmat, mut vahvistettu toisiamme vielä entisestään. Ei olla toistemme ensirakkauksia. Ollaan kumpikin seurusteltu tahoillamme 16-vuotiaasta lähtien. Jokaisesta suhteesta oppii jotain uutta. Ollaan puhuttu sitä kuinka sopivassa vaiheessa elämää "löydettiin toisemme" ja lyötiin hynttyyt yhteen. Se oli nopeeta toimintaa, mut tuntu vaan niin oikeelta ni piti antaa mennä.
Ihanaa et häärumba on nyt kokonaan ohi. Ei enää stressiä. Meillä jäi hyvät muistot päivästä. Tai molemmista päivistä mitä tähän rumbaan kuului. Naimisiin menty ja juhlat juhlittu. Kaikki ei todellakaan menny suunnitelmien mukaan, mut ei sillä ollu väliä. Ei meillä ollu mitään hääunelmia kummallakaan. Kaikki meni just hyvin, vaikka järjstelyjä piti lennosta keväällä muuttaa. Kiitoksia kaikille mukana olleille. Niille jotka oli fyysisesti paikalla ja myös niille ketkä oli hengessä mukana. Kaikki tärkeitä tyyppejä. Emmalle kiitos näistä kuvista!
lauantai 25. huhtikuuta 2020
Pieta & Hene 22.4.2020
Muuttukoon tää blogi nyt hetkeks matkablogista ihan peruslaiffiin. Kaikki matkat kun on nyt määrittelemättömän ajan pannassa. Ihan peruslaiffista ei tässäkään postauksessa oo kuitenkaan kyse. Keskiviikkona 22.4. oli hieno päivä. Me mentiin Henen kans naimisiin. Meillä piti olla hääkemut jo menneen viikon lauantaina, eli 18.4. mut sattuneista syistä ei ollukkaan. Vaikka hääkemujen siirtäminen onnistu ilman minkäänlaisia ongelmia, aiheutti se silti surun puseroon sillon viitisen viikkoa sitten. Kauan ootettu päivä oli jo aika lähellä, mut sit yhtäkkiä aamukampaan tulikin hurjasti lisää tikkuja... Päätettiin sillon, et mennään kuitenkin naimisiin jo nyt keväällä. Se on kuitenkin meille se pääjuttu. Seuraavan jännitysmomentin toi Uudenmaan rajojen sulkeminen. Tarkotuksena oli ottaa meijän kummankin vanhemmat paikalle (jos kaikki pysyy terveinä), mut Henen porukat asuu rajan toisella puolella. Toinen vaihtoehto olis ollu mennä maistraattiin ihan kaksin, mut kyl me toivottiin että edes meijän porukat pääsis näkemään meille tärkeen hetken. Rajat aukes ja päästiin kaikki yhessä paikalle.
Mä en oikein saanu nukuttua ennen vihkipäivää. Se ei oo kyllä mitenkään yllättävää. Oon ihan lapsesta lähtien ollu sellanen, et kun on jotain poikkeevaa tiedossa, en saa nukuttuu. Samaa oli nytkin jatkunu jo noin viikon verran. Meillä on vielä muuttokin tulossa, joka antaa oman osansa unien menetykseen. Heräsin keskiviikkona jo viiden tienoilla. Sain kuitenki vielä vähäks aikaa nukahdettuu, enkä ruvennu herättelee vieressä tuhisevaa ukkoo. Hene ei olis varmaan arvostanu hahah. Aamupäivällä laittelin itteeni kuosiin. Tukkahommat aiheuttaa aina päänvaivaa, oon niissä vaan ihan käsi. Sain kuitenkin jokusen kiehkuran väsäiltyy ja tukka oli ihan ok juhlakuosissa. Meikin kanssa ei ongelmaa, se on musta kivaa puuhaa. Faija tuli hakemaan meitä jossain vaiheessa. Porukoilla syötiin lounasta ja puettiin juhlavaatteet päälle. Mun häämekko on alunperin teetetty Henen mummille 50-luvulla. Sen jälkeen sitä käytti myös Henen äiti kasarilla. Mulle puku muokkailtiin sopivaksi meijän mamin kanssa. Muuta puvulle ei oikeestaan tehty, kun pätkästiin se kahteen osaan. Mekko on itsessään jo tosi ajaton, mutta nyt siitä saatiin enemmän mun tyyliin sopiva. Sopii tälläselle luonnonläheiselle peikkotytölle. Kimpun ja Henen vieheen mami teki harsokukasta ja mustikan varvuista. Mun sormukset on mun mummon vanhat. Niissä on vielä vanhatkin kaiverrukset jäljellä. Sen verran niitä muokattiin, et vihkisormuksen vaaleansininen kivi vaihdettiin kirkkaaseen. Tuntu kivalta et sai näin paljon vanhoja juttuja uudelleen käyttöön.
Vihkiminen oli klo 14. Päästiin vähän aikaisemmin sisälle odottelemaan omaa vuoroa. Helsingin maistraatti oli tosi positiivinen kokemus! Meillä oli ihan erilainen mielikuva virastosta, joka olis tunkkainen, kaikinpuolin kämäinen ja jengiä otetaan sisään ku liukuhihnalta. Se ei ollu mitään noista. Tila oli uusi, tosi freshi ja rauhallinen. Vihkimisen suoritti aivan ihana henkikirjoittaja rauhallisella ja lempeellä otteella. Itkussa oli pidättelemistä kun seisottiin vihkijän edessä, joka kyseli asianmukaiset kysymyksen. Tahdottiin, vähän naureskeltiin ja pujotettiin sormukset toistemme sormiin. Vihkiminen oli tosi nopee, mut se tuntu silti tosi spesiaalilta hetkeltä. Ei siihen oikeestaan mitään muuta tarvinnukkaan. Jäi tosi hyvä fiilis. Saatiin todistus ja onnittelut meijän vahemmilta. Saatiin vielä hetkeks jäädä tilaan miettimään mitä just tapahtu.
Heti vihkimisen jälkeen skumppailtiin. Me lähettiin ottamaan hääpotretteja Suvilahteen. Mami tuli vähän avustamaan meitä. Loput lähti Henen tädin luokse Töölöön odottelee meitä. Mulla oli selkee visio kuvista. Kuvaus kun on lähellä sydäntä ja kaikki tarvittava kalusto löytyy iteltä. Jalustan kanssa saatiin toteutettuu kivat kuvat. Jotain vähän erilaista, meijän tyyliin sopivaa. Suvilahdessa oli täydellistä graffitiseinää, joka rikkoo muuten seesteistä lookia. Meillä oli myös rekvisiitaks kaasunaamarit, ne kuvastaa tätä korona-aikaa. Kaasunaamarikuvat on ihan mun lemppareita, mut kyl näistä kaikista tuli mieleisiä, vaikka mä oikeesti vihaan olla kameran edessä. Takana on paljon kivempaa.
Kuvien jälkeen mentiin meidän "häävastaanotolle" Töölöön. Ihanaa, et saatiin edes pienit juhlat tän ahdistavan ajan keskelle. Ollaan koitettu mahdollisimman hyvin noudattaa kaikki rajoituksia ja ohjeistuksia, mutta nyt uskallettiin tehdä pieni poikkeus ja kokoontua Henen tädin luokse. Nautiskeltiin shamppanjaa, syötiin noutosusheja, kahviteltiin ja herkuteltiin Kakkugallerian kakulla. Meillä oli ihan superkivaa. Vähän harmitti, et kukaan mun sisaruksista ei nyt päässy paikalle. Meitä on niin paljon ja kaikkien puolisot myös tärkeenä osana meijän perhettä, joten porukka olis paisunu aika paljon. Juhlitaan sit isommin kun tää kökkö tilanne on ohi. Vaikka viime postuksessa kirjotinkin, et itse virus ei sinänsä ittee pelota, on se alkanu viimeaikoina pelottaa. Ei sitä halua itselle, eikä kellekkään muulle. Siks joutuu jokaisen tapaamisen kanssa miettimään, et mikä on järkevää. Meidän hääpäivänä negatiiviset ajatukset oli onneks hetkeks kokonaan poissa ja päästiin nauttimaan täysillä ihanasta päivästä.
Illalla siirryttiin kahestaa hotelliin. Meidän ei alkuperäisen suunnitelman mukaan pitäny mennä hotelliin hääyösi ollenkaan. Jos kemut olis ollu la, toivottiin et ne olis kestäny jatkoineen aamuyön tunneille asti ja koettiin et muutaman tunnin yöstä on turha maksaa isoo hintaa. Yötä piti mennä viettää rauhassa ihan vain kotiin. Nyt kuitenkin muutettiin suunnitelmia muuttorumban keskellä ja varattiin Glo Hotel Kluuvista sellainen Love-paketti. Kuoharia, aamupala huoneeseen ja myöhäinen huoneenluovutus. Se oli oikein passeli veto. Huoneessa kuunneltiin musaa, juotiin vielä parit lasit skumppaa ja pyörähdeltiin häätanssikin Dropkick Murphysin tahdissa. Silloin tuli kyyneleet silmiin. Oon löytäny viekkuun tyypin, jonka kanssa on hyvä olla. Joka kanssa pystyy olee 100 prossaa oma itteni, joka ei vähättele, naureskele tai kohtele millään tavalla huonosti. Hene on rakastava, huomioiva, kovapäisyydellään haastetta antava ja super hauska ukkeli. Se et me ollaan nyt aviopari, ei muuta meitä mitenkään. Toimitaan hyvin yhteen, toimitaan hyvin erikseen. Kummallekkin oma identitetti ja omat jutut on tosi tärkeitä, mutta kumpikin haluaa omalla toiminnallaan myös puhaltaa yhteen hiileen. Parisuhde ei oo asia jota on elämässä pakko tavoitella, mut sillon kun se toimii hyvin ja tekee onnelliseksi, se nousee prioriteettilistalla hyvin korkeelle. Rakkauden osuminen näin omalle kohdalle on parasta.
Aamulla heräiltiin siihen ku huonepalvelu toi runsaan aamupalan huoneeseen. Siinä ku istuttiin ja mussutettiin hotellin hyvää aamupalaa, oli taas kyyneleet aika lähellä. Oli vaan niin kiva fiilis. Huone piti luovuttaa kahelta. Ennen sitä lilluttiin kylpyammeessa ja vaan oltiin. Meidän hääpäivä oli kaikenkaikkiaan ihan paras. Jos ei vielä tästä jokseenki imelästä tekstistä tullu selville. Parempaa päivää en oikeestaan olis voinu ees toivoo. Meillä ei muutenkaan ollu häistä mitään suuria haaveita, vaan kaikki järkkäilyt oltiin tehty rennolla otteella. Musta tuntuu, et moni luo itte hääpäivän onnistumisesta isot paineet. Ei sillä, haaveilla saa ihan niin paljon kuin haluaa. Kaikilla on eri tyyli järkkäillä ja toteuttaa häänsä. Meillä tää sopi oikein hyvin. Toki odotellaan myös marraskuun kemuja. Sillon saadaan isompi porukka yhteen ja päästään juhlii tärkeiden ihmisten kanssa enemmän. Nyt se "pääpäivä" on kuitenkin suoritettu ja juhlakamatkin odottaa valmiina myöhempää ajankohtaa!
Mä en oikein saanu nukuttua ennen vihkipäivää. Se ei oo kyllä mitenkään yllättävää. Oon ihan lapsesta lähtien ollu sellanen, et kun on jotain poikkeevaa tiedossa, en saa nukuttuu. Samaa oli nytkin jatkunu jo noin viikon verran. Meillä on vielä muuttokin tulossa, joka antaa oman osansa unien menetykseen. Heräsin keskiviikkona jo viiden tienoilla. Sain kuitenki vielä vähäks aikaa nukahdettuu, enkä ruvennu herättelee vieressä tuhisevaa ukkoo. Hene ei olis varmaan arvostanu hahah. Aamupäivällä laittelin itteeni kuosiin. Tukkahommat aiheuttaa aina päänvaivaa, oon niissä vaan ihan käsi. Sain kuitenkin jokusen kiehkuran väsäiltyy ja tukka oli ihan ok juhlakuosissa. Meikin kanssa ei ongelmaa, se on musta kivaa puuhaa. Faija tuli hakemaan meitä jossain vaiheessa. Porukoilla syötiin lounasta ja puettiin juhlavaatteet päälle. Mun häämekko on alunperin teetetty Henen mummille 50-luvulla. Sen jälkeen sitä käytti myös Henen äiti kasarilla. Mulle puku muokkailtiin sopivaksi meijän mamin kanssa. Muuta puvulle ei oikeestaan tehty, kun pätkästiin se kahteen osaan. Mekko on itsessään jo tosi ajaton, mutta nyt siitä saatiin enemmän mun tyyliin sopiva. Sopii tälläselle luonnonläheiselle peikkotytölle. Kimpun ja Henen vieheen mami teki harsokukasta ja mustikan varvuista. Mun sormukset on mun mummon vanhat. Niissä on vielä vanhatkin kaiverrukset jäljellä. Sen verran niitä muokattiin, et vihkisormuksen vaaleansininen kivi vaihdettiin kirkkaaseen. Tuntu kivalta et sai näin paljon vanhoja juttuja uudelleen käyttöön.
Vihkiminen oli klo 14. Päästiin vähän aikaisemmin sisälle odottelemaan omaa vuoroa. Helsingin maistraatti oli tosi positiivinen kokemus! Meillä oli ihan erilainen mielikuva virastosta, joka olis tunkkainen, kaikinpuolin kämäinen ja jengiä otetaan sisään ku liukuhihnalta. Se ei ollu mitään noista. Tila oli uusi, tosi freshi ja rauhallinen. Vihkimisen suoritti aivan ihana henkikirjoittaja rauhallisella ja lempeellä otteella. Itkussa oli pidättelemistä kun seisottiin vihkijän edessä, joka kyseli asianmukaiset kysymyksen. Tahdottiin, vähän naureskeltiin ja pujotettiin sormukset toistemme sormiin. Vihkiminen oli tosi nopee, mut se tuntu silti tosi spesiaalilta hetkeltä. Ei siihen oikeestaan mitään muuta tarvinnukkaan. Jäi tosi hyvä fiilis. Saatiin todistus ja onnittelut meijän vahemmilta. Saatiin vielä hetkeks jäädä tilaan miettimään mitä just tapahtu.
Heti vihkimisen jälkeen skumppailtiin. Me lähettiin ottamaan hääpotretteja Suvilahteen. Mami tuli vähän avustamaan meitä. Loput lähti Henen tädin luokse Töölöön odottelee meitä. Mulla oli selkee visio kuvista. Kuvaus kun on lähellä sydäntä ja kaikki tarvittava kalusto löytyy iteltä. Jalustan kanssa saatiin toteutettuu kivat kuvat. Jotain vähän erilaista, meijän tyyliin sopivaa. Suvilahdessa oli täydellistä graffitiseinää, joka rikkoo muuten seesteistä lookia. Meillä oli myös rekvisiitaks kaasunaamarit, ne kuvastaa tätä korona-aikaa. Kaasunaamarikuvat on ihan mun lemppareita, mut kyl näistä kaikista tuli mieleisiä, vaikka mä oikeesti vihaan olla kameran edessä. Takana on paljon kivempaa.
Kuvien jälkeen mentiin meidän "häävastaanotolle" Töölöön. Ihanaa, et saatiin edes pienit juhlat tän ahdistavan ajan keskelle. Ollaan koitettu mahdollisimman hyvin noudattaa kaikki rajoituksia ja ohjeistuksia, mutta nyt uskallettiin tehdä pieni poikkeus ja kokoontua Henen tädin luokse. Nautiskeltiin shamppanjaa, syötiin noutosusheja, kahviteltiin ja herkuteltiin Kakkugallerian kakulla. Meillä oli ihan superkivaa. Vähän harmitti, et kukaan mun sisaruksista ei nyt päässy paikalle. Meitä on niin paljon ja kaikkien puolisot myös tärkeenä osana meijän perhettä, joten porukka olis paisunu aika paljon. Juhlitaan sit isommin kun tää kökkö tilanne on ohi. Vaikka viime postuksessa kirjotinkin, et itse virus ei sinänsä ittee pelota, on se alkanu viimeaikoina pelottaa. Ei sitä halua itselle, eikä kellekkään muulle. Siks joutuu jokaisen tapaamisen kanssa miettimään, et mikä on järkevää. Meidän hääpäivänä negatiiviset ajatukset oli onneks hetkeks kokonaan poissa ja päästiin nauttimaan täysillä ihanasta päivästä.
Illalla siirryttiin kahestaa hotelliin. Meidän ei alkuperäisen suunnitelman mukaan pitäny mennä hotelliin hääyösi ollenkaan. Jos kemut olis ollu la, toivottiin et ne olis kestäny jatkoineen aamuyön tunneille asti ja koettiin et muutaman tunnin yöstä on turha maksaa isoo hintaa. Yötä piti mennä viettää rauhassa ihan vain kotiin. Nyt kuitenkin muutettiin suunnitelmia muuttorumban keskellä ja varattiin Glo Hotel Kluuvista sellainen Love-paketti. Kuoharia, aamupala huoneeseen ja myöhäinen huoneenluovutus. Se oli oikein passeli veto. Huoneessa kuunneltiin musaa, juotiin vielä parit lasit skumppaa ja pyörähdeltiin häätanssikin Dropkick Murphysin tahdissa. Silloin tuli kyyneleet silmiin. Oon löytäny viekkuun tyypin, jonka kanssa on hyvä olla. Joka kanssa pystyy olee 100 prossaa oma itteni, joka ei vähättele, naureskele tai kohtele millään tavalla huonosti. Hene on rakastava, huomioiva, kovapäisyydellään haastetta antava ja super hauska ukkeli. Se et me ollaan nyt aviopari, ei muuta meitä mitenkään. Toimitaan hyvin yhteen, toimitaan hyvin erikseen. Kummallekkin oma identitetti ja omat jutut on tosi tärkeitä, mutta kumpikin haluaa omalla toiminnallaan myös puhaltaa yhteen hiileen. Parisuhde ei oo asia jota on elämässä pakko tavoitella, mut sillon kun se toimii hyvin ja tekee onnelliseksi, se nousee prioriteettilistalla hyvin korkeelle. Rakkauden osuminen näin omalle kohdalle on parasta.
Aamulla heräiltiin siihen ku huonepalvelu toi runsaan aamupalan huoneeseen. Siinä ku istuttiin ja mussutettiin hotellin hyvää aamupalaa, oli taas kyyneleet aika lähellä. Oli vaan niin kiva fiilis. Huone piti luovuttaa kahelta. Ennen sitä lilluttiin kylpyammeessa ja vaan oltiin. Meidän hääpäivä oli kaikenkaikkiaan ihan paras. Jos ei vielä tästä jokseenki imelästä tekstistä tullu selville. Parempaa päivää en oikeestaan olis voinu ees toivoo. Meillä ei muutenkaan ollu häistä mitään suuria haaveita, vaan kaikki järkkäilyt oltiin tehty rennolla otteella. Musta tuntuu, et moni luo itte hääpäivän onnistumisesta isot paineet. Ei sillä, haaveilla saa ihan niin paljon kuin haluaa. Kaikilla on eri tyyli järkkäillä ja toteuttaa häänsä. Meillä tää sopi oikein hyvin. Toki odotellaan myös marraskuun kemuja. Sillon saadaan isompi porukka yhteen ja päästään juhlii tärkeiden ihmisten kanssa enemmän. Nyt se "pääpäivä" on kuitenkin suoritettu ja juhlakamatkin odottaa valmiina myöhempää ajankohtaa!
Mrs. Piiroinen & Mr. Karlsson kiittää ja kuittaa!
lauantai 7. joulukuuta 2019
Aamuista höpinää
En oo kokenu et olis mitään kauheeta jetlagia Balin reissun jälkeen, mut on tää rytmi vähän oudompi mitä yleensä. Heräsin tänään 4.30. En ehkä ihan pirtsakkana, mut en saanu enää nukuttuukaan. Sain hyvin käytyy Balin kuvii läpi ja lähetettyy niitä reissuseuralaisille. Teki mieli myös tulla höpöttelee tänne. Aamusin mulla kulkee ajatus paremmin kun muihin aikoihin. Reissun aikana tuli ihan unohdettua, et kohta on joulu. Oli Balilla ja Singaporessakin kyllä jo joulukoristeita ja joululaulutkin soi, mut ei se tunnu yhtään samalta mitä täällä Suomessa. Joulu on ollu mulle aina tärkeetä aikaa. Lapsena olin ihan hullu, odotin lahjoja ja olin ärsyttävä. Myöhemmin lahjahommat on jääny unholaan ja mulle oikeesti tärkeintä on vaan hyvä lämmin fiilis. Nykyisin joulunaika tuo myös ihan uusia fiiliksiä ja muistoja. Siitä on ihan kohta kaksi vuotta, kun narnian portit aukes ja sieltä tupsahti Hene. Vanha tuttavuus, joka näytti ihan uuden puolen yhteisen baarireissun jälkeen. Siitä tää hieno narniavertaus... :D
Se oli kohtalokas baarireissu, joka johti viikon pohdinnan jälkeen siihen missä ollaan nyt. Ei se tosin mitään pohdintaa vaatinu, vaan oli kertaheitolla menoa. Viikon hengailun jälkeen vaan otettiin puheeks et mitäs me tässä nyt duunaillaan. Kaks vuotta on menny vauhdilla. No onhan se aika lyhyt aikakin. On siihen silti mahtunu kaikenlaista. Muutettiin yhteen nopee, ollaan reissailtu, hankittiin toinen katti ja päätettiin mennä naimisiin. Hyvien asioiden lisäksi on ollu myös nihkeämpiäkin aikoja. Ei meillä yhdessä, mut mulla on välillä ollu henkisesti aika vaikeeta ihan muista syistä. Hene yrittää pitää mua pinnalla ja tukee minkä pystyy. Siinä on ollu mulle oppettelemista. Mun on välillä vähän vaikee ottaa tukee vastaan. Mulla on jostain syystä iskostunu päähän sellanen ajatusmalli, et en halua hyötyy kenestäkään ja kaikessa pitää pärjää itse. Se on hassuu, koska en ajattele et kaikkien pitäis pärjää itse kaikessa. Kyllä mä haluun auttaa muita, mut miks en osaa ite ottaa apua vastaan?
Mulle suurin elämän goali on ollu se, et saan elää parisuhteessa, joka toimii hyvin ja jossa oon täysin onnellinen. Se on nyt tässä. Mulla on pari pidempää suhdetta takana. Jokainen eletty suhde on tärkee. Jokaiselle on ollu paikkansa ja ne on opettanu aina jotain. En haluu verrara niitä toisiinsa. Henen myötä mulle on tullu ihan uudenlaisia fiiliksiä. Esimerkiks menettämisenpelko on menny ihan uusiin svääreihin. En oo ikinä haaveillu perheestä. Ainoastaan siitä, että oon onnellinen. Mulla tärkeintä on se, et mulla on rakastava ja kunnioittava puoliso ja hyvä parisuhde, jossa saan olla sitä mitä oon. Vaikka pistän parisuhteen tärkeysjärjestyksessa prioriteetille yksi, on mulle tärkeetä myös kokee itteni vapaaks. Hyvässä parisuhteessa on just niin. Ollaan yksilöitä, joilla on omat tarpeensa. Niitä ei saa tukahduttaa toisen alle.
Hene on rakastava ja todella välittävä. Ja ihan saakelin kovapäinen! Mä osaan kuitenkin pistää vastaan. Myös musta on tullu vuosien aikana aika kovapäinen. Aina ei oo ollu niin, vaan oon ollu aika alistettu tossu. Onneks ne ajat on takana. Meillä on kummallakin selkeet mielipiteet miten toimia. Yhteen ei kyllä oteta, vaikka niin vois ehkä luulla. Vaikka ollaan kumpikin tietyissa asioissa kovapäisiä, osataan myös keskustella asioista hyvin. Saatetaan olla eri mieltä jostain, mut kun asian keskustelee läpi, löytyy kumpaakin miellyttävä lopputulos. Eikä se ole edes kompromissi. Osataan myös myöntää, jos toisen ajatus onkin järkevämpi kuin se oma. Siitä mä tykkään erityisesti tässä meidän suhteessa. Ollaan sovittelevia ja loppujenlopuks aika helppoja persoonia. Kummallekin on myös tosi tärkeetä olla lähellä ja näyttää se, että välittää. Joskus voidaan olla ällöjä joidenkin mielestä, mut ihan sama. Miksi sitä ei sais julkisesti näyttää et pitää toisesta? Varsinkin kun se tulee ihan luonnostaan.
Musta tuntuu hassulta, et ollaan menossa naimisiin keväällä. Se on ollu mulla lapsesta lähtien haaveena. En oikeestaan osaa ees ehkä perustella, et miks. Naimisiinmeno ei muuta kuitenkaan mitään. Ei se pidä yhdessä yhtään sen paremmin, kun sitoutuminen ilman sormuksia. Itse koen sen kuitenkin kaikista suurimpana rakkaudenosoituksena mitä on. Nyt se haave on toteutumassa. Huhtikuussa juhlitaan meitä. Vaikka en kaipaa kukkia, timantteja tai muita romanttisiksi miellettyjä lahjoja, oon sisimmiltäni romantikko. Parempaa ukkelia en vois toivoa. Hene on just oikeella tavalla romanttinen ja tuonu mulle kaiken sen, mistä oon aina haaveillu. Kannatti lähtee yhessä baariin.
Se oli kohtalokas baarireissu, joka johti viikon pohdinnan jälkeen siihen missä ollaan nyt. Ei se tosin mitään pohdintaa vaatinu, vaan oli kertaheitolla menoa. Viikon hengailun jälkeen vaan otettiin puheeks et mitäs me tässä nyt duunaillaan. Kaks vuotta on menny vauhdilla. No onhan se aika lyhyt aikakin. On siihen silti mahtunu kaikenlaista. Muutettiin yhteen nopee, ollaan reissailtu, hankittiin toinen katti ja päätettiin mennä naimisiin. Hyvien asioiden lisäksi on ollu myös nihkeämpiäkin aikoja. Ei meillä yhdessä, mut mulla on välillä ollu henkisesti aika vaikeeta ihan muista syistä. Hene yrittää pitää mua pinnalla ja tukee minkä pystyy. Siinä on ollu mulle oppettelemista. Mun on välillä vähän vaikee ottaa tukee vastaan. Mulla on jostain syystä iskostunu päähän sellanen ajatusmalli, et en halua hyötyy kenestäkään ja kaikessa pitää pärjää itse. Se on hassuu, koska en ajattele et kaikkien pitäis pärjää itse kaikessa. Kyllä mä haluun auttaa muita, mut miks en osaa ite ottaa apua vastaan?
Mulle suurin elämän goali on ollu se, et saan elää parisuhteessa, joka toimii hyvin ja jossa oon täysin onnellinen. Se on nyt tässä. Mulla on pari pidempää suhdetta takana. Jokainen eletty suhde on tärkee. Jokaiselle on ollu paikkansa ja ne on opettanu aina jotain. En haluu verrara niitä toisiinsa. Henen myötä mulle on tullu ihan uudenlaisia fiiliksiä. Esimerkiks menettämisenpelko on menny ihan uusiin svääreihin. En oo ikinä haaveillu perheestä. Ainoastaan siitä, että oon onnellinen. Mulla tärkeintä on se, et mulla on rakastava ja kunnioittava puoliso ja hyvä parisuhde, jossa saan olla sitä mitä oon. Vaikka pistän parisuhteen tärkeysjärjestyksessa prioriteetille yksi, on mulle tärkeetä myös kokee itteni vapaaks. Hyvässä parisuhteessa on just niin. Ollaan yksilöitä, joilla on omat tarpeensa. Niitä ei saa tukahduttaa toisen alle.
Hene on rakastava ja todella välittävä. Ja ihan saakelin kovapäinen! Mä osaan kuitenkin pistää vastaan. Myös musta on tullu vuosien aikana aika kovapäinen. Aina ei oo ollu niin, vaan oon ollu aika alistettu tossu. Onneks ne ajat on takana. Meillä on kummallakin selkeet mielipiteet miten toimia. Yhteen ei kyllä oteta, vaikka niin vois ehkä luulla. Vaikka ollaan kumpikin tietyissa asioissa kovapäisiä, osataan myös keskustella asioista hyvin. Saatetaan olla eri mieltä jostain, mut kun asian keskustelee läpi, löytyy kumpaakin miellyttävä lopputulos. Eikä se ole edes kompromissi. Osataan myös myöntää, jos toisen ajatus onkin järkevämpi kuin se oma. Siitä mä tykkään erityisesti tässä meidän suhteessa. Ollaan sovittelevia ja loppujenlopuks aika helppoja persoonia. Kummallekin on myös tosi tärkeetä olla lähellä ja näyttää se, että välittää. Joskus voidaan olla ällöjä joidenkin mielestä, mut ihan sama. Miksi sitä ei sais julkisesti näyttää et pitää toisesta? Varsinkin kun se tulee ihan luonnostaan.
Musta tuntuu hassulta, et ollaan menossa naimisiin keväällä. Se on ollu mulla lapsesta lähtien haaveena. En oikeestaan osaa ees ehkä perustella, et miks. Naimisiinmeno ei muuta kuitenkaan mitään. Ei se pidä yhdessä yhtään sen paremmin, kun sitoutuminen ilman sormuksia. Itse koen sen kuitenkin kaikista suurimpana rakkaudenosoituksena mitä on. Nyt se haave on toteutumassa. Huhtikuussa juhlitaan meitä. Vaikka en kaipaa kukkia, timantteja tai muita romanttisiksi miellettyjä lahjoja, oon sisimmiltäni romantikko. Parempaa ukkelia en vois toivoa. Hene on just oikeella tavalla romanttinen ja tuonu mulle kaiken sen, mistä oon aina haaveillu. Kannatti lähtee yhessä baariin.
perjantai 23. elokuuta 2019
Blogikaipuu
Kesä alkaa olla lopuillaan. Ens viikolla on jo syyskuu. Kesä meni vauhdilla, niinkuin oli odotettavissa. Reissuja reissun perään, niiden välissä töitä. Sen minkä kerkesi. Hurjaa vauhtia meni, eikä ollut oikein aikaa kirjoitella tänne blogin puolelle. Lightroomissa odottaa läjä kuvia kesän reissuilta, joista pitäis valita kivoimmat julkaistavaksi. Alkukesän Skiathoksen matkasta teen varmaan useamman postauksen. Lisäksi on odotettavissa muutama sananen Norjan reissuista (toisessa blogissa niistä on jo juttua), sekä Kreetalta. Tässä on tullut ihan ikävä blogien pariin.
Mulla on ylipäätään ihan kauhee kaipuu kirjoittaa. Se on hassua. Oon lukihäiriöinen ja välillä järkevän tekstin tuottaminen tuottaa paljon vaikeuksia, mut silti kaipaan sitä. Oon aina tykänny kirjottaa, vaikka se onkin hankalahkoa ja tekstit saattaa välillä sisältää hassuja kirjoitusvirheitä ja outoja sanajärjestyksiä lauseissa. Blogien pitäminen on ollu mulle pitkäaikainen harrastus. Joskus teiniä kirjoitin ajatuksia suljetulla alustalla. Vajaa parikymppisenä perustin ekan julkisen blogin. Sinne kirjoittelin kaikenlaista. Kun perhokalastus alkoi tulla isommaksi osaksi elämään, perustin niiden asioille sopivan blogin. Sitä päivitän edelleen, aina silloin kun on aihetta. Tää matkustusaiheinen on kaikista uusin. Tykkään kirjoittaa asiaa. Niinku esimerkiksi kerättyjä faktoja matkakohteista, josta voi jopa olla apua jollekkin samaan paikkaan matkaavalle, jos tänne blogiin eksyy. Blogien googlettaminen on ainakin itsellä tärkee työvaihe matkojen suunnittelussa. Tykkään kirjoittaa myös kokemuksista. Kalareissuilta ja ihan normi lomamatkoilta. Se on luontevaa. Niihin nää kaks blogia on oikein passeleita.
Ensimmäinen julkinen blogi käsitteli pääsääntöisesti ihan vain mun normaalia elämää ja arkea. Lisäks mukana oli pohdintaa erilaisista aiheita, joskus avatumistakin. Se on tällä hetkellä se juttu jota oon alkanu kaipaamaan. Tahtoisin kirjoittaa elämästä. Elämä on ihanaa. Kaikkine hyvine ja huonoine juttuineen. Oon aina ollu tosi pohdiskeleva ja ajatuksia analysoiva tyyppi. Kirjoittaminen jeesaa siinä prosessissa. En ikinä poistanut vanhaa blogia. Se on edelleen olemassa. Välillä on hauskaa käydä lukemassa vanhoja juttuja. En kuitenkaan vois kuvitella jatkavani sitä enää. Se on tosiaan täynnä vanhaa historiaa ja elämässä on tapahtunut sen jälkeen niin paljon, että se blogi olkoon myös historiaa.
Musta olis kuitenkin tavallaan kiva alkaa taas välillä kirjottaa muistakin aiheista kun matkailusta tai kalastuksesta. Mietinkin, että pitäiskö mun ottaa tänne aina välillä mukaan muitakin aiheita. Miltähän se mahtais kuulostaa? Voisinhan mä toki edelleen kirjoittaa jonnekkin suljetulle alustalle, mutta tykkään jakaa myös kuvia. Nää blogit toimii samalla myös tavallaan portfoliona ja niin ei olis jos blogi olis suljettu. :D En mä tietenkään ihan kaikkea jaksa/halua kirjoittaa ylös, mut edes jotain. Silloin kun siltä tuntuu ja on jotain pohdittavaa ja sanottavaa. En tiedä kuinka moni tätä blogia edes lukee. Toisaalta sillä ei ole väliä, oon aina tehny näitä postauksia ihan omaksi iloksi. Blogien pitäminen on ollu mulle aina kiva harrastus. Elikkä, jos satutut tän lukemaan niin mitä mielipiteitä herättää. :)
Mulla on ylipäätään ihan kauhee kaipuu kirjoittaa. Se on hassua. Oon lukihäiriöinen ja välillä järkevän tekstin tuottaminen tuottaa paljon vaikeuksia, mut silti kaipaan sitä. Oon aina tykänny kirjottaa, vaikka se onkin hankalahkoa ja tekstit saattaa välillä sisältää hassuja kirjoitusvirheitä ja outoja sanajärjestyksiä lauseissa. Blogien pitäminen on ollu mulle pitkäaikainen harrastus. Joskus teiniä kirjoitin ajatuksia suljetulla alustalla. Vajaa parikymppisenä perustin ekan julkisen blogin. Sinne kirjoittelin kaikenlaista. Kun perhokalastus alkoi tulla isommaksi osaksi elämään, perustin niiden asioille sopivan blogin. Sitä päivitän edelleen, aina silloin kun on aihetta. Tää matkustusaiheinen on kaikista uusin. Tykkään kirjoittaa asiaa. Niinku esimerkiksi kerättyjä faktoja matkakohteista, josta voi jopa olla apua jollekkin samaan paikkaan matkaavalle, jos tänne blogiin eksyy. Blogien googlettaminen on ainakin itsellä tärkee työvaihe matkojen suunnittelussa. Tykkään kirjoittaa myös kokemuksista. Kalareissuilta ja ihan normi lomamatkoilta. Se on luontevaa. Niihin nää kaks blogia on oikein passeleita.
Ensimmäinen julkinen blogi käsitteli pääsääntöisesti ihan vain mun normaalia elämää ja arkea. Lisäks mukana oli pohdintaa erilaisista aiheita, joskus avatumistakin. Se on tällä hetkellä se juttu jota oon alkanu kaipaamaan. Tahtoisin kirjoittaa elämästä. Elämä on ihanaa. Kaikkine hyvine ja huonoine juttuineen. Oon aina ollu tosi pohdiskeleva ja ajatuksia analysoiva tyyppi. Kirjoittaminen jeesaa siinä prosessissa. En ikinä poistanut vanhaa blogia. Se on edelleen olemassa. Välillä on hauskaa käydä lukemassa vanhoja juttuja. En kuitenkaan vois kuvitella jatkavani sitä enää. Se on tosiaan täynnä vanhaa historiaa ja elämässä on tapahtunut sen jälkeen niin paljon, että se blogi olkoon myös historiaa.
Musta olis kuitenkin tavallaan kiva alkaa taas välillä kirjottaa muistakin aiheista kun matkailusta tai kalastuksesta. Mietinkin, että pitäiskö mun ottaa tänne aina välillä mukaan muitakin aiheita. Miltähän se mahtais kuulostaa? Voisinhan mä toki edelleen kirjoittaa jonnekkin suljetulle alustalle, mutta tykkään jakaa myös kuvia. Nää blogit toimii samalla myös tavallaan portfoliona ja niin ei olis jos blogi olis suljettu. :D En mä tietenkään ihan kaikkea jaksa/halua kirjoittaa ylös, mut edes jotain. Silloin kun siltä tuntuu ja on jotain pohdittavaa ja sanottavaa. En tiedä kuinka moni tätä blogia edes lukee. Toisaalta sillä ei ole väliä, oon aina tehny näitä postauksia ihan omaksi iloksi. Blogien pitäminen on ollu mulle aina kiva harrastus. Elikkä, jos satutut tän lukemaan niin mitä mielipiteitä herättää. :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)





























