Eräopaskoulutus - Mikä meni vikaan?

Tää on vähä jännä aihe ja oon ollu vähän kahdenvaiheilla et avaanko asiaa ollenkaan. Osa porukasta tietää mitä tällä "uralla" tapahtui, mut jotkut mun muita blogeja seuranneet varmaan miettii miks oon ollu niin hiljaa eräopasaiheesta. Avataan tilannetta nyt sit täälläkin kun tekee mieli siitä kirjottaa. Alkuvuodesta 2017 hain pitkän harkinnan jälkeen eräopaskoulutukseen Kiljavan opistoon. Koulutus oli pyöriny mielessä jo useamman vuoden ja hakemuskin oli muutamaan kertaan aikasemmin täytetty, mut en koskaan sitä lähettäny. Pari vuotta sitten tuli kuitenki sellanen fiilis et nyt on saatava jotain uutta tähän elämään ja pistin hakemuksen vetämään. Sitten jännäiltiinki pitkä pätkä miten käy. Haastattelu oli vasta myöhemmin keväällä ja pian sen jälkeen tuli tulokset. Olin inessä! Mitä ihmettä, niin siistiä. Sit alkoi odotus koulun alkuun. Koulutus alkoi elokuun lopulla 2017. Mua jännitti ihan pirusti. Millasia ihmisiä siellä on vastassa, onko kaikki kauheen kokeneita, pärjäänkö mä, osaanko mitään? Jännitys vaihtui innostukseksi aika nopeesti kun pääs tutustumaan uusiin ihmisiin.

Koulu lähti rullaamaan kivasti, mut samaan aikaan tapahtui muutoksia muussa elämässä. Erottiin Juuson kanssa ja muutettiin erilleen aika nopeesti sen jälkeen. Vaikka ero oli ehkä jollain mittapuulla helppo, ei mikään ero koskaan ihan iisi oo. Pitkä taival yhessä (reilu 6 vuotta) tosi tiivisti ja yhtäkkia ollaanki ihan uuden edessä. Erilleen lähtämisen jälkeen ekojen viikkojen fiilis koulussa oli aika jännä. Noi erohommat pyöri mielessä, mut fiilis oli kaikesta huolimatta hyvä. Koulu antoi muuta ajateltavaa ja pisti mut menee eteenpäin vähän sillain ravihevosen tavoin, katse vain eteenpäin. Musta tulee eräopas ja tää on siistii. Ainoo vähän nihkee homma oli se, et huomasin itestäni jo aikasemmin tiedetyn asian, mut jonka olin yrittäny unohtaa ja korjata. Mä vihaan luokassa istumista. Vaikka oltiin paljon myös mettässä, oli ne pienetkin luokassa opiskellut ajat aika hanurista. Mulla ei vaan pysy pää mukana. Toinen asia mikä mua vähän tylsästytti oli se, et pitkään tuntui siltä et en oppinu oikeestaan mitään uutta. Aiheina oli esim pakkaamista eräreissuille ja miten niillä toimitaan. Ne asiat oli mulle ennestään jo kovinkin tuttuja. En antanu kuitenkaan asian sen kummemmin haitata. Olipahan ainakin helppoa. No ihan kaikkee en kuitenkaa osannu. Kompassin käyttö on ollu mulle aina vähän mysteeri ja se alkoi luonnistuu kyllä paremmin kun sai jeesiä. :D Ja tietty kartanlukemisessa on aina hyvä kehittyy.

Loppuvuotta kohti kun mentiin, mulla iski pienoinen romahdus. Tai ei ihan pienikään. Yhtäkkiä tuntui et taittohommien, kouluretkien ja muiden töiden yhdistäminen olikin aika vaikeeta. Taittoo haittas se et kouluretket vei aikaa pois kotitoimistolta. Iski stressi. Lisäks tuli joku jälkimasis kaikista erohommista. Olis kannattanu ehkä vähän pysähtyy, eikä vaan puksuttaa eteenpäin raviheppana. Tähän vielä päälle et oma rakas harrastus, stressiä lievittävä sellanen, eli perhokalastus oli jääny kiireiden takia todella vähälle. Olin ihan sekasin koko likka. Koitin saada hommia tehtyy aina kun kerkesin. Välillä jätin reissuja väliin, kun oli pakko puskee lehtihommaa ja käydä vähän kerryttämässä palkkaa kentälläkin. Joulukuussa tuntu et olin ihan pohjalla. Lehti oli saatu painoon, mut stressitila ei helpottanu. Vähän ennen joulua meillä alkoi koulusta "harkkavapaat". Lähettiin likkaporukalla kattomaan pohjoisen talvea. Ihana reissu, joka paransi fiilistäkin. Sen jälkeen alkoi taas elämässä tapahtua. Hene hyppäs kuvioihin yksien viattomien illanistujaisten jälkeen. Siitä ei ollu enää paluuta, meistä tuli erottamattomat. En ollu todellakaan ajatellu et alkaisin seurustelee niin nopeesti. Suunnitelmissa oli kattella sinkkuaikaa jonkun verran. Mut oon sellanen et en vaan voi pistää vastaan jos joku asia tuntuu siltä et se on oikein. Tää oli. Joulunaika ja uudenvuoden vaihde oli aika jännää ja kivaa aikaa.

Fiilis nous ryminällä ja stressikin helpotti hetkeksi. Odotin kauheesti et koulu taas jatkuis, pääsis tekee kivoja juttuja ja näkee luokkalaisia. Kun se stressi helpottu hetkeks, tulin kipeeks. Ihan kunnolla. Siinä vaiheessa kun muut alotti vuoden 2018 iloisella mielellä koulussa, mä makasin sängyssä. Eka viikko meni siis täysin sänkypotilaana ja sen johosta putosin jostain ihan kärryiltä. Pikkuhiljaa olis koulussa alkanut myös ne aiheet, johon olisin tarvinnu enemmän jeesiä, joita olin odottnu koko koulutuksen ajan. Stressi tuli takas ja sitä lisäsi entistään et taas oli se tilanne et kaikki muutkin hommat painoi päälle. Muutto Kallioon, lehtitaitto, ne perkuleen retket jne. Aikalailla samat jutut siis mitkä syksylläkin. Tulin taas kipeeks. Tällä kertaa vielä pahemmin. Ihan puskista tuli kauhee kipu ja kuume. Munuaistulehdus, jesss. Taas jäin jutuista enemmän paitsi, eikä lehtihommatkaan edistynyt kun olin niin kipee. Arvatekin se oli vielä stressaavampaa. Tuntuu et koko viime talvi meni ihan sumussa. En muista ihan kauheesti asioita siltä ajalta. Kun olin tervehtyny, menin takas kouluun. Se ei kuitenkaan tuntunu enää hyvältä. Mua ahdisti kaikki. Tulevat näytöt ja niihin liittyvät paperityöt ja muut valmistelut tuntu jotenkin ylitsepääsemättömiltä. Tuntu myös et olin jotenkin pudonnut porukasta, muut valmisteli näyttöjä ja odotti innolla valmistumista. Mä olin siinä omassa ahdistuskuplassa, vaikka se ei varmaan näkyny ees ulospäin. Oli ihan kauhee olo kun menin kouluun, joten helpompaa oli jättää päiviä välistä ja mennä töihin. Lopputalvi/alkukevät oli koulussa aika löysää aikaa. Muut sai näyttöjä tehtyä, mä en mitään. Se ahdistus/stressikupla ei ottanu laantuakseen. Mulla on aina ollu hyvä paineensietokyky, enkä stressaannu ihan hirveen helposti, mut sit kun mennään tietyn pisteen yli, lävähtää koko homma ihan käsiin. Tässä kävi juurikin niin. 

Mun oli pakko alkaa jotenkin purkamaan tilannetta ja miettii asioiden tärkeysjärjestystä. Punnitsin päässäni paljon erilaisia juttuja, jostain oli luovuttava että fiilis helpottuis. Lopulta tulin siihen tulokseen, et se jokin olis koulu. Päätös ei ollu todellakaan helppo ja ajoittain oli ihan kauhee luuseriolo. Intoa täynnä mä lähin silloin opiskelee, mut monien tapahtumien kautta olinkin nyt sit tässä. Kaikki ne elämänmuutokset yhdistettynä paineeseen valmistumisesta, sekä työt aiheutti kauheen sekamelskan pään sisällä. Tää aika oli mulle huono, mut minkäs teet. En mä silloin hakiessa osannu ennustaa, et tässä näin kävis. En oo vieläkään ihan täysin toipunu siitä stressryöpystä ja nyt tuntuu et pienikin stressi laittaa mielen ja koko kropan ihan sekasin. Sitä tässä on nyt sit edelleen koitetaan korjailla. Onneks Hene on ollu tosi ymmärtäväinen koko ajan. Ei oo painostanu mua mihkään suuntaan ja ollu vaan tukena. Ei varmaan oo Henellekkään ollu helppoo kattoo paniikkikohtauksia saavaa ja pohjamudissa henkisesti pyörivää avopuolisoa vierestä. Neutraali tuki ja turva on ollu tässä tilanteessa ihan parasta.

Tavallaan mua harmittaa, et tässä kävi näin. Toisaalta taas ei. Koulun aikana oli välillä sellasia juttuja, jotka tuntui vähän kyseenalaisilta ja soti omaa suhtautumista luontoa vastaan. Se kaupallistaminen ei menny ihan mun kaaliin ja on ehkä ihan hyvä jatkaa omaa luontoharrastusta omassa rauhassa. Ainakin tällä hetkellä tuntuu siltä. En kuitenkaan poissulje sitä vaihtista, et vielä suorittaisin tutkinnon joskus loppuun, jos se vaan on mahdollista. Olishan se kiva pystyy sanomaan olevasa virallisesti eräopas, nyt oon vain puolikas. Oman elämäni eräopas.